superlauantai
Hartwall areenan järjestelyt pitää haukkua ensimmäisenä, takkia ei meinannut saada narikkaan sitten millään. Hjallis, pari narikkaa lisää ja enemmän väkeä töihin kiitos. Vaan eipä siinä, ennen keikkaa ei sitten mikään voinut pilata tunnelmaa. KAUAN odotettu R.E.M.- konsertti oli viimein lähellä. Lämppärinä toiminutta Brainstormia ei nähty eikä ollut väliksikään, piti ehtiä paitakojulle josta mukaan tarttuikin oikein kiva t-paita. Sitten vielä pakollista hermoilua: mitähän ne soittaa?
Alas permannolle laskeuduttaessa alkoi ymmärtää että helevetti R.E.M. se tuolla kohta soittelee. Hakeuduimme keskeisille paikoille josta näki lavan mukavasti. Oli sykähdyttävää nähdä tutut pikku dinosaurukset Peter Buckin styrkkareiden päällä ja Michael Stipen vain tietyssä biisissä käyttämä megafoni rumpuriserilla. Kohta sali pimeni ja lavavalot alkoivat vilkkua villisti. Bändi asteli lavalle ja latasi ensimmäiseksi ilmoille Finest Worksongin . Bändi näytti lavalla juuri siltä miltä pitikin: Stipe oli oma energinen itsensä, Buck hyppi ja esitteli rokkipotkujaan kitaroinnin lomassa. Mike Mills basson varressa keskittyi taattuun taustalauluun. Kiertue- extraajat Bill Rieflin, Scott McCaughey sekä Ken Stringfellow (jee!) pysyivät taka- alalla mutta hoitivat tonttinsa mainiosti. Get Up kuultiin toisena ja sen jälkeen harvoin soitellu Departure. Animalin aikana Michael Stipe esitteli hassuja robottiliikkeitä.
Yhtye uskalsi myös soittaa mukavasti uuden Around the Sun- albuumin biisejä. Ne toimivat livenä varsin hyvin, osa jopa paremmin kuin levyllä. Varsinkin Boy in the Well sai elävänä lisää potkua ja Leaving New York kuulostaa klassikolta jo nyt. Loppusetissä ei voinut kylmiä väreitä välttää: The Great Beyond, Everybody Hurts, loistava Orange Crush (megafonin kera), Imitation of Life sekä tiukasti vedetty The One I Love. Loppuun vielä hienosti rullannut Walk Unafraid sekä Peter Buck+mandoliini= Losing My Religion. Areena meni pähkinöiksi, tottahan toki.
Encoressa kuultiin aluksi rokkaava What's the Frequency Kenneth? ja perään huikean kaunis Drive. Livesuosikki Country Feedback sai peräänsä harvinaisemman Star 69- runttauksen. Uusi kappale I'm Gonna DJ ennakoi seuraavaa albumia ja viimeisenä yleisö palkittiin Man on the Moonilla. Loistava keikka oli lopussa mutta aikaa hehkutukseen ei ollut koska piti kiirehtiä...
...Tavastialle The Thrills- yhtyeen keikalle. Irlantilaisjäbät vetivätkin mainion keikan jota todisti täysi tupa. Omaa keskittymistäni tosin häiritsi herra Mike Mills joka ikävästi ravasi ohitseni useita kertoja :) Pääsin ilokseni kilistelemään tuoppia Scott McCaugheyn kanssa ("great show, Scott!"). Myös Ken Stringfellow bongattiin baarin puolelta. Siinä olutta maistellessa tuli mieleen että tällaisia iltoja viettäisi mieluusti useamminkin!
R.E.M. Helsinki 29.1.05
Finest Worksong
Get Up
Departure
Animal
Boy in the Well
The Great Beyond
Leaving New York
Turn You Inside Out
Hi Speed Train
Everybody Hurts
Electron Blue
Orange Crush
Wanted To Be Wrong
Final Straw
Imitation of Life
The One I Love
Walk Unafraid
Losing My Religion
ENCORE
What's the Frequency Kenneth
Drive
Aftermath
Country Feedback
Star 69
I'm Gonna D.J.
Man on the Moon
Alas permannolle laskeuduttaessa alkoi ymmärtää että helevetti R.E.M. se tuolla kohta soittelee. Hakeuduimme keskeisille paikoille josta näki lavan mukavasti. Oli sykähdyttävää nähdä tutut pikku dinosaurukset Peter Buckin styrkkareiden päällä ja Michael Stipen vain tietyssä biisissä käyttämä megafoni rumpuriserilla. Kohta sali pimeni ja lavavalot alkoivat vilkkua villisti. Bändi asteli lavalle ja latasi ensimmäiseksi ilmoille Finest Worksongin . Bändi näytti lavalla juuri siltä miltä pitikin: Stipe oli oma energinen itsensä, Buck hyppi ja esitteli rokkipotkujaan kitaroinnin lomassa. Mike Mills basson varressa keskittyi taattuun taustalauluun. Kiertue- extraajat Bill Rieflin, Scott McCaughey sekä Ken Stringfellow (jee!) pysyivät taka- alalla mutta hoitivat tonttinsa mainiosti. Get Up kuultiin toisena ja sen jälkeen harvoin soitellu Departure. Animalin aikana Michael Stipe esitteli hassuja robottiliikkeitä.
Yhtye uskalsi myös soittaa mukavasti uuden Around the Sun- albuumin biisejä. Ne toimivat livenä varsin hyvin, osa jopa paremmin kuin levyllä. Varsinkin Boy in the Well sai elävänä lisää potkua ja Leaving New York kuulostaa klassikolta jo nyt. Loppusetissä ei voinut kylmiä väreitä välttää: The Great Beyond, Everybody Hurts, loistava Orange Crush (megafonin kera), Imitation of Life sekä tiukasti vedetty The One I Love. Loppuun vielä hienosti rullannut Walk Unafraid sekä Peter Buck+mandoliini= Losing My Religion. Areena meni pähkinöiksi, tottahan toki.
Encoressa kuultiin aluksi rokkaava What's the Frequency Kenneth? ja perään huikean kaunis Drive. Livesuosikki Country Feedback sai peräänsä harvinaisemman Star 69- runttauksen. Uusi kappale I'm Gonna DJ ennakoi seuraavaa albumia ja viimeisenä yleisö palkittiin Man on the Moonilla. Loistava keikka oli lopussa mutta aikaa hehkutukseen ei ollut koska piti kiirehtiä...
...Tavastialle The Thrills- yhtyeen keikalle. Irlantilaisjäbät vetivätkin mainion keikan jota todisti täysi tupa. Omaa keskittymistäni tosin häiritsi herra Mike Mills joka ikävästi ravasi ohitseni useita kertoja :) Pääsin ilokseni kilistelemään tuoppia Scott McCaugheyn kanssa ("great show, Scott!"). Myös Ken Stringfellow bongattiin baarin puolelta. Siinä olutta maistellessa tuli mieleen että tällaisia iltoja viettäisi mieluusti useamminkin!
R.E.M. Helsinki 29.1.05
Finest Worksong
Get Up
Departure
Animal
Boy in the Well
The Great Beyond
Leaving New York
Turn You Inside Out
Hi Speed Train
Everybody Hurts
Electron Blue
Orange Crush
Wanted To Be Wrong
Final Straw
Imitation of Life
The One I Love
Walk Unafraid
Losing My Religion
ENCORE
What's the Frequency Kenneth
Drive
Aftermath
Country Feedback
Star 69
I'm Gonna D.J.
Man on the Moon
4 Comments:
Mikä on kantanne tähän REMin uuteen levyyn? Lehdissä sitä on haukuttu, mutta se ei taida olla koko totuus.
Uusi levy ei missään nimessä ole huono. Hyvä se on, tosin albuumia vaivaa tietty liiallinen tasaisuus. Sellaista keskitempoista fiilistelyä. Perfect Circleä ei tietääkseni ole soitettu ihan viime aikoina juu.
No sen verran täytyy vielä kommentoida että bändi soitti liian isossa hallissa. Lavarakennelmat (vaikka todella hienot olivatkin) olivat ehkä hivenen alimitoitettuja reilusti yli 10 000 hengen areenalle. Ajoittain bändi myös kuulosti liian hiljaiselta, miksaaja prkl!!
Krapulaisuutta en havainnut, vai voitko Lauri oikeasti väittää Stipen tanssahtelua ja heilumista kankkusen sävyttämäksi? Ja äijähän vielä lauloi vallan komiasti. Mr. Buck oli myös mielestäni vallan eloisa.
Ja areenan yleisö kokonaisuutena saa Antilta tylyn peukun alas. Hitit sytytti mutta siinäpä se, massoja on hankala kosiskelematta liikutella...
Lähetä kommentti
<< Home